Joel Rinne

Toivo Joel ”Jopi” Rinne (7. kesäkuuta 1897 Asikkala – 3. joulukuuta 1981 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Hän oli kiinnitettynä Suomen Kansallisteatteriin 1928–1972. Hänen taiteellinen alansa ulottui antiikin murhenäytelmien sankareista koomisiin tyyppirooleihin. Puhenäyttämön ohella Rinne näytteli elokuvissa ja radiossa. Erityisen hyvin hänet tunnetaan roolistaan komisario Palmuna. Rinne sai akateemikon arvonimen vuonna 1972. Joel Rinne hakeutui veljensä Jalmari Rinteen esimerkin innoittamana Suomen Kansallisteatterin oppilaskouluun vuonna 1916. Kouluajan debyyttiroolinsa hän teki näytelmässä Daniel Hjort ja toimi avustajatehtävissä lukuisissa Kansallisteatterin näytännöissä, kuten Holbergin Jeppe Niilonpojassa, Molièren Saiturissa ja Ibsenin Peer Gyntissä. Kaksivuotisen koulun jälkeen vuorossa oli asepalvelus, jota hän suoritti Kainuun rajavartiostossa. Saatuaan siirron Helsinkiin ensimmäisen divisioonan esikuntaan, hän siirtyi näyttelijäksi Elli Tompurin vasta perustamaan teatteriin, Vapaalle Näyttämölle. Teatteri kaatui pian taloudellisiin vaikeuksiin. Vuoden aikana Rinne esiintyi muun muassa näytelmissä Ei sitä voi koskaan tietää, Nuoruus, Keinumorsian ja Salome. Rinne oli jo vuodesta 1921 alkaen kokeillut muutaman kerran elokuvanäyttelemistä, ja vuonna 1923 hänellä oli merkittävä rooli elokuvassa Rautakylän vanha parooni. Suuri läpimurto tapahtui kuitenkin 1927 Erkki Karun ohjaamassa elokuvassa Nuori luotsi, jossa Rinteellä oli päärooli. Samana vuonna hän näytteli pääosan myös toisessa elokuvassa Miekan terällä. Pian tämän jälkeen Rinne lähti stipendimatkalle Berliiniin ja Pariisiin Uuno Laakson kanssa, perehtyen paikalliseen teatterielämään. Matkalla Rinne näki myös elämänsä ensimmäisen äänielokuvan, Al Jolsonin tähdittämän yhdysvaltalaisen Jazzlaulajan (1928). Vuonna 1931 Rinne teki ensimmäisen äänielokuvaroolinsa elokuvassa Aatamin puvussa ja vähän Eevankin, joka ei tosin ollut vielä puhdas äänielokuva, vaan musiikilla ja äänitehosteilla varusteltu mykkäfilmi. Vielä 1930-luvun alkupuolella Rinne esiintyi elokuvissa vain satunnaisesti eikä ollut vakuuttunut valkokankaan merkityksestä; hän pitikin teatteria tärkeimpänä työkenttänään elämänsä loppuun saakka. Vuonna 1931 valmistui elokuva Rovastin häämatkat ja seuraavana vuonna Olenko minä tullut haaremiin!, jossa hänen vastanäyttelijänään oli Birgit Kronström ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Seuraava elokuva oli vuonna 1934 valmistunut Minä ja ministeri taas kerran Kronströmin kanssa, ja Meidän poikamme ilmassa – me maassa vielä samaisena vuonna. Risto Orkon vuonna 1936 ohjaama salakuljetusseikkailu VMV 6 oli suurmenestys, joka käynnisti Rinteen uralla varsinaisen elokuvatehtailun. Jatkossa elokuvia syntyikin vähintään kaksi joka vuosi – parhaimmillaan jopa neljä. 1930-luvun lopulla syntyi filmatisointeja teatteriklassikoista, kuten Nummisuutarit ja Seitsemän veljestä.