Anja Pohjola

Raili Anja Anneli Pohjola-Sirén (o.s. Pohjola; s. 14. maaliskuuta 1931 Loimaa) on suomalainen näyttelijä. Anja Pohjola aloitti teatteriuransa jo 1940-luvun lopulla Jyväskylän Työväen Teatterin lapsiteatterissa. Hän toimi Joensuun kaupunginteatterissa 1954–1955, Hämeenlinnan kaupunginteatterissa 1955–1959 ja 1961–1963 sekä Tampereen Pikkuteatterissa 1959–1961 ennen siirtymistään Televisioteatteriin, jossa hän näytteli miltei kolme vuosikymmentä, vuodet 1963–1990. Vuodesta 1990 Pohjola näytteli Suomen Kansallisteatterissa. Hän toimi myös Raivoisat Ruusut -näyttelijäryhmässä. Vuonna 2001 hänelle myönnettiin taiteilijaeläke, mutta hän esiintyi sen jälkeenkin elokuvissa, muun muassa viimeisessä Turhapuro-elokuvassa Uuno Turhapuro – This Is My Life sekä joulukuussa 2005 ensi-iltansa saaneessa Ilkka Vanteen ohjaamassa Lupaus-elokuvassa. Hän oli myös TV1:n Kotikatu-sarjan Tuulikki ja näytteli Hyvissä herroissa Tyyneä 1991–1996. Hän esitti elokuvissa Täällä Pohjantähden alla (1968) sekä Akseli ja Elina (1970) Akseli Koskelan äitiä Almaa. Hän teki myös ääniroolin vuoden 2012 animaatioelokuvassa Lorax. Kansallisteatterin Omapohjassa hän esitti karjalaismummia Maria Kilven näytelmässä Harmin paikka, joka sai ensi-iltansa 19. marraskuuta 2008. Daniel Katz on kirjoittanut näytelmän Mies se on vainajakin erityisesti Maija Karhia ja Anja Pohjolaa varten. Kantaesitys oli vuonna 2002. Näytelmä kertoo kahden sisaruksen erilaisista valinnoista elämän tiellä ja niiden vaikutuksista: onko parempi olla leski vai vanhapiika? Anja Pohjola sai Jussi-patsaan 1974 roolistaan elokuvassa Rautatie. Anja Pohjolan puoliso oli näyttelijä Pehr-Olof Sirén (1923–1986). Omia lapsia Pohjolalla ei ole, mutta Pehr-Olof Sirénin lapsenlapsia ovat muun muassa laulajinakin tunnetuiksi tulleet Anna, Pinja ja Janus Hanski.[3] Pohjola on asunut Helsingin Etu-Töölössä vuodesta 1963, Lallukan taiteilijakodissa vuodesta 1990.